Katariina K - Shape of my health

HYVINVOINTI

 

Minä olen toiseksi paras!

 

Eilen vietettiin jalkapalloseuran päättäjäisiä. Ilta päättyi meidän perheen osalta katastrofiin. Esikoinen ei saanut pystiä, "vain mitalin".

Itkuhan siitä tuli ja kova pettymys. Äitinä tilanne on katastrofaalinen, "Miten minun lapseni voi käyttäytyä näin."

Esikoiseni on seitsemän vuotias ja olin itse mukana yhtenä valmentajana hänen joukkueessaan. Seuran tapoihin kuuluu (kuten varmasti muidenkin seurojen) palkita kauden lopussa neljä pelaajaa jokaisesta joukkueesta; kolme "titteliä" saa valita itse ja neljäs on automaattisesti "paras pelaaja".

Keskimmäinen lapseni on viisi vuotias ja sama käytäntö on myös hänen ikäistensä joukkueessa.

Me valmennuksessa päätimme ettemme palkitse ketään, se ei meidän mielestä ollut vielä tarpeellista tämän ikäisissä lapsissa. Ilmoitimme asiasta seuralle, mutta se ei sopinut. "Pitää palkita".

Päätimme palkita siinä tapauksessa kolme pelaajaa "titteleillä": Reipas harjoittelija, Tsemppaaja ja Joukkueen hengen luoja. Ilmoitimme, että parasta pelaajaa emme palkitse. Aiheesta kävimme muutaman sähköpostiviestin seuran johdon kanssa.

Kun tulimme päättäjäisiin joukkueelleemme oli kuitenkin varattu isoin pysti "Parhaalle pelaajalle" ja me sitten siinä paikan päällä sellainen valittiin. "Mitä teidän pelaajat on mieltä jos muistakin joukkueista valitaan paras, mutta teillä ei."

Voiko valmentaja valita omaa lastaan palkittuihin? Onko reilua muita kohtaan jos valmentajan lapsi palkitaan? Toisaalta onko reilua valmentajan lasta kohtaan jos häntä ei palkita?

Onko tarpeellista palkita "Parasta pelaajaa" 7-8 vuotiaissa tai ylipäätään ainakaan alle kymmenen vuotiaissa?

Mielestäni ei.

Onko tarpeellista palkita erityisesti ketään alle kymmenen vuotiaissa?

Mielestäni ei.

Ohjaan työssäni ryhmiä ja yksityisasiakkaita ja yllättävän usein liikkumattomuuden syynä tai yhtenä syynä on se, että "Liikuntaan on jäänyt kammo lapsuuden ja nuoruuden kilpailuhenkisyyden vuoksi". "Muistan kun lopetin pelaamisen, kun en koskaan päässyt pelaamaan." "Aina koulussa jäin viimeiseksi kun valittiin joukkueita." "Valmentaja oli niin kilpailuhenkinen, etten koskaan päässyt pelaamaan." Tämän tyyppisiä kommentteja kuulen usein, kun lähden asiakkaiden kanssa purkamaan syitä liikkumattomuuteen. Monella on jo lapsuudesta jäänyt kuva "Etten minä pärjää missään lajissa."

Voit lukaista aikaisemman kirjoitukseni aiheesta "kilpailu" : http://www.katariinak.fi/blogi.php?aid=119449

Itselläni on kilpailutaustaa ja varsin hyvin ymmärrän, että jossain kohdin jos haluaa menestyä ja päästä huipulle, homman on muututtava ja kilpailu tulee eteen. Tottakai. Mutta missä kohdin, minkä ikäisille?

Miksi me aikuiset ja seurat ruokimme kilpailua tällaisilla palkitsemisilla? Eikö pystirahat voisi käyttää johonkin muuhun, tarpeellisempaan, kuten välineisiin?

Ymmärrän toki, että lapsen on opittava käsittelemään myös pettymyksiä, mutta niitä on varmasti luvassa muutenkin.

Tällä kirjoituksellani en myöskään tarkoita etteikö eilen joukkueessamme tai seurassa palkitut olisi pystejään ansainneet. Varmasti!

Poikani Noel toi kotiin pystin ja totesi: "Olen meidän joukkueen toiseksi paras, kun sain tämän pienemmän pystin"

Mitä ajatuksia palkitsemiset teissä herättävät?

Kirjoita kommentti




 

Lukijoiden kommentteja

Yhteensä 4 kpl

Olet oikeassa. Toivottavasti jatkat asian eteenpäin viemistä, aihe on todella tärkeä. Kaikki vertailu ja palkitseminen tuolla tavalla tuossa iässä ei kuullosta hyvältä. Lapsilla on vertailua jo luonnostaankin, sitä ei tarvi lisätä. Yhdessä liikkumista ja tekemistä, \\\"me\\\"- henkeä kylläkin. Valmentajilla iso vastuu pienistä harrastajista, voimia siihen.


Näimpä! Täytyy yrittää sitkeästi jatkaa tämän asian eteenpäin viemistä täällä meidän omassa suerassa. Olin kyllä tosiaan aika järkyttynyt näistä seuralta saamiimme vastauksiin.

Henna

Olipa hyvä kirjoitus! Voitaisiinpa tässä kilpailuhenkisessä yhteiskunnassa antaa edes lapsien nauttia paineettomasta liikkumisesta ja oppia iloitsemaan yhdessä hienoista hetkistä ja yhdessä oppia myös kestämään pettymykset. Mielestäni palautteen tulisi olla jatkuvaa, kehua treeneissä hyvistä suorituksista, sitkeydestä, kehittymisestä, jolloin tämä kantaa taas seuraaviin harkkoihin tai peliin. Kauden lopussa on mukava juhlia yhdessä ilman jännitystä tai painetta erityispalkinnoista.


Kyllä! Nyt kun olen itse ollut mukana valmentamassa niin monesti alleviivaten sanoin lapsille, että pääasia, että yritetään parhaamme, tsempataan muita ja ollaan kaikkien kavereita. Tulokset on toissijaisia. Lapsistakin huomasi, että kun mentiin yhdessä pelireissuille niin parasta kaikkien mielestä taisi olla yhteinen matka ja yhteinen pysähtyminen hampurilaisella kotimatkalla! Hyvä esimerkki, kun minun oma isäni, Lukaksen vaari soitti Lukakselle ja kysyi, että \\\"miten pelit meni\\\" niin Lukas kertoi vaarille ensimmäisenä, että \\\"Oli tosi kivaa, pysähdyttiin Hesburgeriin\\\" - poika ei edes miettinyt pelien tuloksia. Miksi harrastaminen pitää muuttaa niin kilpailuhenkiseksi jo näin pienille!

Niina

Hyvä kirjoitus Kata! Olen kanssasi samaa mieltä.Eilen juuri kävin samasta aiheesta keskustelua nuorimmaisen kanssa.\\\"Äiti,miks jotkut sai sellaiset palkinnot ja jotkut ei? Oon määkin yrittänyt harjoitella ja tehdä maaleja.\\\" Yritin sitten parhaani mukaan perustella asiaa 7 vuotiaan ymmärrykselle.Varmasti kaikki pienet harrastajat tekevät parhaansa ja sen mihin omat taidot riittävät.Tärkeintä,että ovat innolla mukana liikkumassa ja harrastamassa.Kyllä niitä lapsia kerkeää myöhemmälläkin iällä laittamaan \\\"paremmuusjärjestykseen\\\".


Juuri näin Niina. Kiitos kommentistasi. On ollut mukavaa huomata, että niin moni on asian kanssa samoilla linjoilla. Toivotaan, että tämä muutos saataisi vietyä seurajohdolle asti. Tässä jo kovasti yritin, mutta harmittaa, että yritys teilattiin!

Satu

Hyviä ajatuksia. Myös minä olen äitinä saanut kokea ja jakaa kilpaurheilua harrastavien junioreiden hyvät hetket ja myös ison kasan pettymyksiä. Aina ei ole äidin taidot riittäneet selvittämään miksi jokin valinta tehtiin näin. Itse olen sitä miettinyt, että mikä tekee lasten harrastuslajista kilpaurheilun? Pitääkö sitten valita ja onko valittavissa harrastusta missä ei kilpailla? Palkitsemiset kuuluvat kilpailuun, mutta luovuutta tulee käyttää. Ei tarvitse olla paras puolustaja ja paras hyökkääjä. Reipas harjoittelija joka jo löi nappikset naulaan jatkanee ehkä ensi kaudella saamansa palkinnon innoittamana. Kiitos!


Kiitos Satu upeasta kommentistasi!
En voisi enempää olla kanssasi samaa mieltä!
Tosiaan paras sitä ja paras tätä palkinnot saisi todella heittää syrjään ja tilalle ottaa innoittavia ja tsemppaavia palkintoja. Koitimme valita tällaiset kolme tässä meidänkin joukkueessa. Huomioitavaa oli myös se, että nämä kolme joukkueen itsensä nimeämää pystiä olivat kolme kertaa pienempiä kuin tämä \"Paras pelaaja\" - pysti. Eli myös se näkökulma tulee eteen näille lapsille, että Reipas harjoittelija on joka tapauksessa alempiarvoinen saavutus kuin paras pelaaja, kuka saa hervottoman kokoisen palkinnon. Eli opetamme sen, että paras tarkoittaa vain parasta pelaaja.
Toinen huomioitava juttu tuli meille valmentajille mieleen, että kun Liitotkaan ei laita näitä junioreita paremmuusjärjestykseen edes sarjassa niin miksi tällaista ruokitaan seuran sisällä!?!
Onneksi on esimerkillisiä seuroja, joissa tiedän, että nämä palkitsemisperiaatteet on uudistettu! Toivottavasti täällä meilläkin seurataan näitä viisaita esimerkkejä!

Kirjoittaja on 30+ Mäntässä asustava kolmen jääkiekkohullun poitsun äiti ja hyvinvointialan ammattilainen. Blogini tarkoitus on jakaa treeni -ja hyvinvointivinkkejä sekä fiilistellä tyylijuttuja ja elämää.